Silti kun yritin nukahtaa alkoi kaikki kuolleet kaverit pyörimään mielessä. 2007 ensimmäinen ihminen joka merkitsi mulle jotain tappoi ittensä. Sen jälkeen niitä on lähtenyt vuosittain yksi tai kaksi. Yks on tapettu, monet on tappanu ittensä ja pari kuollut onnettomuudessa. Viimesin kuolema oli syksyllä kuin lapsuuden ja nykyisyyden kaveri tappoi itsensä. Itkien pari viikkoa enkä kyennyt mennä hautajaisiin. Kahden viikon suremisen jälkeen näin unen missä kelauksella meidän tuntema aika meni ohi silmieni ja lopussa hän sanoi kaiken olevan hyvin. Sen jälkeen ahdistusta on ollut enää ajoittain.
Eilen oli hyvä päivä, touhuttiin miehen kanssa kaikenlaista. Käytiin kaupassa,tehtiin ruokaa ja katottiin telkkaria. Saunaankin piti mennä mutta yheksältä tuli molemmille niin kova väsy ettei jaksettu. Viimeyönä sain nukuttua taas pitkästä aikaa hyvin enkä nähnyt painajaisia.
Ilta ahdistaa vähän jo valmiiks, koska mies lähtee taas töihin ja minä jään yksin. Onhan siihen jo tavallaan tottunut mutta se ensimmäinen yö taas ilman toista on se pahin yö. Sänkyyn pääsee suhkot aikasin mutta ei uni vaan tuu millään kun toinen ei tuhise vieressä. Joskus musta tuntuu että mun oma onni nojaa liikaa mieheen. Kyllähän mä välillä innostun kaikesta muustakin mutta into ei kestä yleensä kauaa.
Kerroin miehelle blogista ja olin todella tyytyväinen että hän lupasi olla lukematta ja ymmärsi että tää on mun oma purkautumiskeino. Eihän mieskään jaksa kuunnella mun ikuisia angstipurkauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti