Ajattelin vihdoin kertoa mun elämän johonkin miettien vielä tänä päivänäkin miten oon edelleen hengissä enkä ole luovuttanut vaikka monesti mieli tekis.
Ensimmäiset negatiiviset muistot lapsuudesta oli kerhossa 4 vuotiaana. Tutustuin muihin lapsiin mutta mua syrjittiin jo silloin. En halunnu leikkiä tyttöjen leikkejä eikä mua mieluusti mukaan otettukkaan kun olin niin poikamainen. Pojat ei mua ottanu mukaan leikkimään koska olin tyttö. Tutustuin naapurin tyttöihin mutta huomasin olevan nillekki se ”hätävara” Jos niitten muut kaverit teki muuta niin sitten vasta mun kans voi leikkiä jotain.
Ala-asteella mun kiusaaminen jo alko. Yritin saada omalta luokalta kavereita mutta sillonkin olin se ”hätävara”. Poikien kanssa jo tulin sillon paremmin juttuun mutta mua kiusattiin siitä kun vanhemmat pojat oli mun kavereita. Ala-asteella mua hyljittiin ja kiusattiin paljon. Ensimmäistä kertaa toivoin omaa kuolemaa kuudennella luokalla.
Odotin yläastetta ja sitä et pääsisin uuteen luokkaan ja saisin uusia kavereita. Kyllähän mua vanhemmat tytöt taas jo heti seiskalla alko kiusaamaan mutta sain uudelta luokalta tyttökavereita. Samaan aikaan alkoholi tuli mun elämään.
Aloin turruttaa mun alkavaa masennusta alkoholiin ja samalla sain täysi-ikäisiä kavereita. Kotona alko elämä olemaan välillä täyttä helvettiä. Isä ja äiti tappeli ainakin kerran viikossa jos ei enemmänkin.
Kuulin monesti äitiltä sitä että se ois lähteny jos mua ei ois ollu, mun takia kestää tätä kunnes oon käyny peruskouluni loppuun. Isä sano mua heikoks ja mitättömäks josta ei tuu ikinä yhtään mitään. Kerran äiti sai mut sitten huutamalla myöntämään seiskalla että oon masentunu ja miettiny itsemurhaa. Äiti alko hankkimaan mulle apua ja siitä lähti mun diaknoosi,lääke,terapia ja psygoloki kierre.
Mua kiusattiin koko yläasteen ajan mutta kaikki kärjisty rippileirillä. Mun luokan tytöt joita pidin mun ystävinä päättikin yhtäkkiä kertoa kaikki mun yksityiset asiat kaikille jotka leirillä vaan kuunteli.
Tuntu että leirillä kaikki tytöt yritti kiusata mut hengiltä kunnes tuli mun romahdus. Yhtenä iltana hysteerisesti itkien menin leirin pihaan huutamaan etten jaksa enää. Isoset sai mut rauhotettua ja seuraavana päivänä papin puheille haluanko lopettaa leirin kesken? Vastasin että mä meen tän läpi mun sisulla. Niin mä laskin päiviä leirin loppumiseen ja vihdoin tuli se päivä et vanhemmat tuli hakemaan mut pois. En muista millon oisin ollu niin onnellinen siitä et nään omat vanhempani. Pääsin ripiltä onneks hammasta purren. Kesä meni sitten täysi-ikäseten kavereiden kanssa viikonloput ryypäten.
Ysiluokka alko ja tietysti kaikki asiat levinny pitkin koulua. Mä olin yläasteellä vihatuin ja kiusatuin. Mulla oli ehkä kolme kaveria koko yläasteella. Jokanen koulupäivä oli itkun pidättelyä ja täyttä helvettiä. Vapaa ajalla join vaan enemmän viikonloppusin koska halusin turruttaa sen tuskan mun sisällä,lääkitykset ja diaknoosit vaihtu parin kuulauden välein.
Jos mulla ei olis ollu niitä täysi-ikäsiä kavereita olisin ollu kokonaan ihan yksin. Parisuhteitakin oli mut suurin osa jo sillon loppu siihen että mua petettiin.
Koin ensimmäisen raiskaus yrityksen 14vuotiaana. Sammuin yhen tutun luo ja kuski jätti mut sinne,heräsin siihen että tuttu avaa mun housuja. Onneks heräsin ja yritys jäi siihen. Soitin kaverin hakemaan mut sieltä nopeesti pois enkä mä kertonu tapahtumasta kellekkään mitään. Samaan aikaan osa mun täys-ikäsistä jätkäkavereita yritti saada multa aina seksiä tajuamatta että olin edelleen neitsyt.
Samaan aikaan kotona olot paheni,isä haukku mua joka viikko. Kerran kun sain mun paniikki kohtauksen ja istuin mun lattialla täristen ja itkien isä tuli mun huoneeseen,istu viereen ja vaan nauro. Toisella kerralla isä ei päästäny äitiä mun huoneeseen ja repi mua tukasta pitkin lattiaa ja äiti hakkas ovea huoneen ulkopuolella. Ysillä alko myös mun viiltely koska silloin sain mun sisäisen tuskan vaihettua fyysiseen kipuun. Yritin peittää haavat parhaani mukaan mutta jos joku koulussa ne näki niistäkin kiusattiin ja sanottiin että haen vaan huomiota.
Vihdoin koitti päivä kun pääsin yläasteelta. Päättäjäis iltana olin taas juomassa ja kaveri sai mut puhuttua ympäri että mennään paikallisessa puistossa käymään. Lupasi ettei jätä mua yksin ettei mulle tehä mitään. Heti kun kaveri lähti käymään kusella ja mut jätettiin yksin mut tönästiin kumoon ja kaks rinnakkaisluokkalaista tyttöä potki mun kyljen ihan mustaks ja nauro vielä päälle. Onneks siihen tuli yks mun vanhempi kaveri ja ajo tytöt pois.
Ammattikoulun ja yläasteen välillä menitin neitsyyteni ja onneks hyvällä tavalla. Menetin neitsyyden ihmiselle johon luotin ja johon luotan tänäkin päivänä vaikka ei olla enää yhteyksissä.
Menin ammattikouluun seinäjoelle ja onneksi mun luokalle tuli vanhempi tyttö jota oli kans koko peruskoulu kiusattu. Sen ihmisen avulla aloin löytämään taas oman ääneni ja puolustamaan itteäni enkä vaan kuunnellu hiljaa kun mua haukuttiin ja kiusattiin.
Tapasin myös JT:n koulussa ja muutin seinäjoelle yhteiseen kämppään hänen kanssaan. Tajusin pikkuhiljaa että olin vaan yksin, JT meni omien kavereiden kanssa missä meni ja harvoin pyysi mua edes mukaan. Aloin taas masentumaan ja romahdus tuli 10kk yhdessä olon jälkeen. Hakeuduin itsealotteisesti hoitoon nuorten mielenterveysosastolle törnävälle. Sain odottaa pääsyä osastolle 2kk ja samalla muutin omaan asuntoon. Alkoholi kuului elämään taas joka vkl ja keskiviikkosin.
Jonotuksen jälkeen pääsin osastolle mistä ei ollut mitään hyötyä koska en saanut lääkitystä,en terapiaa enkä muutakaan apua. Äiti kävi mua kattomas osastolla joka viikko mutta isä ei kertaakaan eikä kukaan mun kavereistakaan. Lähdin kuukauden hoidon jälkeen pois mukana taas uusia diaknoosi epäilyjä ja puolen vuoden sairasloma.
Äiti otti eron isästä ja isän yksinäisyys tuli mun kontolle,puheluita päivittäin,käymisiä ja kyselyjä siitä mitä äiti tekee. Ajan kanssa sekin onneks lakkasi mutta jätti silti pienen trauman. Vanhempien ero masensi mua entisestään koska stressasin isän jaksamista. Samoihin aikoihin mut yritettiin raiskata toisen kerran. Oli festarit ja näin kaverini kanssa tuttuja yhen kaupan pihassa. Käveltiin siihen ja juteltiin jotain,hetken päästä tajusin kuinka mun tuttu kantaa mua metsään. Mietin että mikähän jekku tämä nyt on kunnes mies laskee mut mättäälle ja alkaa ottamaan mun vaatteita pois. Yritän saada miehen mun päältä pois ja mun kaveri samaan aikaan kaupan pihassa kuulee mun huudot ja lähtee auttamaan. Saadaan yhdessä mies mun päältä pois mutta nostaa molemmat ilmaan ja tiputtaa kaatuneen puun päälle. Mulla on ikusesti mun alaselkä paskana tämän takia.
Kun täytin 18vuotta istuin baarissa joka keskiviikko ja viikonloput. Heräsin tuntemattomien miesten vierestä,muisti katos melkein aina,tappelin ja join jokasen pennin baarissa.
Aamusin oli kauhee krapula,puolet tavaroista hukassa,rahat juotu ja edellisen illan muistikuvat vähäiset.
Tässä vaiheessa olin tehnyt elämäni ainoan abortin koska ei sitä kännissä aina ehkäisyä muista.
Kokemus ei ollut todellakaan miellyttävä.
Tapasin M:n joka joi ja sekoili yhtä paljon. M muutti mun luo ja juotiin jo melkeen joka ilta. Välillä sain mieheltä turpaan mutta löin myös takaisin. Tapeltiin joka kerta kun juotiin eli melkein joka päivä. Ajoin ekan rattijuopumuksen samoihin aikoihin, mies otti salaa pikavippejä mun tiedoilla ja mies veti alkoholin kanssa mitä vaan lääkkeitä mitä löysi. Samoihin aikoihin kävin ammattikoulua neljättä vuotta puolen vuoden sairasloman takia. Menin jopa kerran kännissä kouluun joten pohjalla oltiin. Viimeinen niitti parisuhteelle oli kun M sai taas hermokohtauksen ja soitin kaikki kaverit läpi kenen luo pääsisin pakoon. Lähin sitten 80km päähän ajamaan kännissä mikä sillon tuntu hyvältä idealta. Kaveri ei enää vastannutkaan puhelimeen joten lähin takasin. Tajusin kesken ajon että oon vastaantulevien kaistalla ja tein nopean korjausliikkeen. Siitä auto lähti heittelemään ja auto ajautui katolleen ojaan. Ite säilyin pienillä haavoilla mutta jos mulla olis ollu joku kyytissä siltä ois ollu henki pois.
Joku oli soittanu ambulanssin ja sen jälkeen tuliki poliisi joka puhallutti mut ja törkeä rattijuopomus sieltä napsahti. Poliisien kyytissä oman kaupungin yöksi putkaan. Aamulla olo oli ihan kamala krapulan ja henkisen pahan olon takia, samalla mun ja M:n tarina tuli päätökseen.
Tapasin yläaste aikasen kaverin baarissa ja huomattiin että meillä synkkaa. Siitä lähti seuraava alamäki. JH myi pilveä ja lätkää. Samalla hän käytti niitä myös itse ja minä käytin mukana. Niihin aikoihin tuli nähtyä se rikollinen puoli ihmisten elämästä. Oli laittomien aseiden piilotusta, kotietsintöjä miehen kämppään. JH:n luona kävi ties millasta laitapuolen kulkijaa ostamassa aineita. Juominen oli samanlaista kun ennenkin ja nyt siihen mukaan tuli huumeita. Kokoajan sai olla varpaillaan koska poliisit ryntää miehen kämppään sisälle. Mä en edes paljon muista niistä ajoista mutta mulla tuli siitäki elämästä mitta täyteen kun mulle soitettiin että JH makaa jossakin rannalla ihan pihalla ja se on ryöstetty. Aloin tajuamaan ettei tää elämä sovi mulle ja käskin JH: valita minä tai huumeet. Välitin miehestä edelleen mutta halusin itelleni paremman tulevaisuuden kun sen että oon kohta kuollu tai vankilassa. En halunnut enää pelätä joka kerta kun oltiin jossakin kuka kaveriporukasta sekoaa huumeiden takia.
JH valitsi huumeet joten erottiin ja taas keskityin vaan juomiseen.
Jatkoin juomista joka oli edelleen joka viikonloppusta.Heräsin edelleen ties mistä ja ties kuka vierestä. Koin miehiltä väkivaltaa ja mun kännitilan hyväksikäyttöä.
Sitten 2014 tapasin miehen joka ei juonut juuri ollenkaan, sen myötä mun juominen alko vähentymään ja huumeiden viihdekäyttöki loppu kokonaan kun huumepiireistä lapsuuden kaveri ampu itteänsä hallusinaatioissa selkärankaansa. Sillon mä tajusin ettei huumeista ole mitään hyötyä. Se mun kaveri alotti käytön pilvellä ja asteittan mentiin vahvempiin kunnes ampumisensa johdosta halvaantu kaulasta alaspäin ja eli lopun elämänsä 4vuotta pyörätuolissa kunnes kuoli 2vuotta sitten.
Tapasin tosiaan H:n 2014 ja muutto miehen luo eri paikkakunnalle seuraavana vuonna. Hyvä puoli oli se että H ei juonut juuri ollenkaan joten munkin juominen väheni huomattavasti kun tajusin etten tarvitse alkoholia hauskan pitämiseen. H oli työnarkomaani ja huomasin olevani todella yksinäinen. Asuttiin keskellä metsää sivussa kaikesta,ei kavereita tullu käymään kun pari joskus. Mun mielenterveys alko heittelemään ja masennuin taas. Joka kerta kun tuli isompi riita H oli jättämäs mua samantien. Pidin silti kodinhoidosta huolen kun toinen teki pitkiä päiviä töissä ja mä olin työttömänä taas kerran muuton takia. Aloin ravaamaan terapiassa ja sain uuden diaknoosin ahdistuneisuus häiriön. Siihen aikaan en pystynyt käymään edes yleisessä vessassa ilman ahdistuneisuuden tunnetta.
Lopulta suhde meni siihen että H tuli kotiin töistä ja käveli suoraan pelaamaan tietokoneella ja oli siinä nukkumaan menoon asti.
2017 mun pappa kuoli ja lupasin ennen kuolemaa papalle muuttaa takasin kotitalooni hoitamaan mummua. Niimpä me muutettiin H:n kanssa mun koti-paikkakunnalle. Mies oli päivät töissä ja mä hoidin mummua kotona. Kun H oli kotona istu se taas vapaa-ajat tietokoneella pelaten. Mä menin omia menojani läheisesä kaupungissa kavereita nähden.
2019 H alko oleen työreissuissa yötä, mietin tätä vähän mutta en sen enempää kunnes marraskuussa tapeltiin kunnolla ja taas mut jätettiin. Menin kaverin luo juomaan pääni täyteen ja seuraavana päivänä H haki mut kotiin ja juteltiin että yritetään vielä. Yritys jäi siihen että mä taas yritin yksin kunnes ilmotettiin julkisesti samana päivänä ku meille olis tullu 5v täyteen että erotaan. Annoin H:n rauhassa ettiä uutta kämppää ja muuttaa pois. Tammikuussa mies muutti ja suoraa uuden naisen luo jonka kans oli pettäny mua jo jonkun aikaa.
Seurustelin pari kertaa sen jälkeen joista toinen suhde kaatu siihen että mies petti ja lähti uuden luo samantien.
Yks mun ”kaveri” halus mun kans seksiä ja vaikka sanoin monta kertaa ei sanan, ei menny perille joten luovutin ja annoin sen tehä mitä halus. En jaksanu taistella.
2021 tapasin Maken (nimi muutettu).
Oltiin tunnettu jo vuodesta 2018 mutta sit vahingos klikkas vaikka välimatkaa oli se 300km.
Ekan kerran kun se tuli mun luo se joi hyvän kännin ja mietin vaan et sitä jännitti mun näkeminen. Ois pitäny tajuta sillon että siitä alko 2,5 vuoden taistelu alkoholia vastaan. Make oli viikonloppu alkoholisti jonka oli pakko juoda joka viikonloppu.
Kun Make joi, ensin tuli se mukava vaihe ja sitten alko se muille haastaminen,väittely ja mulle huutaminen.
Ei se ite myöntäny että sillä oli alkoholiongelma mutta kyllä sen näki. 2023 keväällä Make alkoi notkumaan somessa ja tapasi sielä naisen.En heti epäilly mitään mutta pikkuhiljaa epäilyt nousi ettei nyt enää olla vaan kavereita. Silti Make kosi juhannuksena ja mentiin kihloihin. Joka kerta kun Make joi sain hävetä silmäni päästä tai kuunnella mun haukkumista tai muitten haukkumista.
Aloin käymään taas terapiassa ja samalla heitin oman epäilyn adhd:sta. Niin pääsin tutkimuksiin ja diaknooseja lääkäriltä sain sekamuotosen masennus- ja ahdistustilan ja adhd:n. Samalla myös epäiltiin että oonko adhd vai epävakaa persoonallisuushäiriöinen.
Tälläkertaa sain toimivat lääkkeet sykkeen nostaviin ahdistuskohtauksiin,pika ahdistuslääkkeen tarvittaessa,päivittäisen ahdistuslääkityksen,nukahtamislääkkeen ja adhd lääkkeen.
Lokakuussa Make kerto viestillä että tämä oli tässä, ennenku oli mun kanssa kunnolla eronnu oltiin jo tämän saman naisen luona yötä. Ja tiedän että ne on ennen eroakin jo nähny yhen laivareissun ajan. Kysyin miks se kosi mua niin ei kuulemma tienny.
Raskainta tästä taas teki se että mut jätettiin toisen naisen takia. Mitä vikaa mussa on niin paljon että mua aina petetään?
Samaan aikaan lokakuussa mun kroppa sano ittensä irti ja lähin ambulanssilla sairaalaan. Tulehdusarvot oli koholla ja mun kropasta löyty bakteeri joka oli ollu mussa huomaamatta 2 vuotta. Kaiken lisäks mun toinen pappa kuoli saman kuun aikana. Tuntu et koko mun maailma taas hajoaa mutta silti mä nousin taas sieltä pohjalta.
Mun elämä on kävelly käsi kädessä kuoleman kanssa vuodesta 2007. Mä menetin sillon ensimmäisen kaverin itsemurhalle ja siitä lähtien melkeen joka vuosi kuollut joku kaveri ja joskus jopa monta. Viime vuonna menetin kaksi kaveria ja papan. Tänä vuonna oon jo menettänyt mummon.
Kavereiden suurin osa kuolemista on johtunut itsemurhasta mutta löytyy murha,onnettomuuksia ja huumekuolemia. Alan olemaan niin kylmä asiaa kohtaan etten osaa enää kovin helposti ottaa kenenkään kaverin läheisen kuolemaan osaa.Jotkut kuolemat ottaa enemmän kipeetä kun toiset mutta eipä sitä enää paljoa surua tunne kuoleman johdosta.
Nyt erosta on aikaa ja pettymyksiä miesten kohalla on tullu, on annettu ymmärtää jotain enemmän mutta heti ku raotat housujas ne katoaa sen jälkeen tai mussa on jotain vikaa. Mun luonne ei ole helpommasta päästä kenellekkään koska mun elämä on jättäny muhun tosi suuret arvet. Se on ihme että pystyn luottamaan vielä ihmisiin että sitä menneisyys ei multa oo vielä vieny.
Ahdistun kännisten ihmisten lähellä varsinkin tuntemattomien miesten.
Oon epävarma tuntemattomien naisten lähellä.
En tykkää enää kovin helposti halata ketään.
Irtosuhteita en enää halua harrastaa.
Juonu en oo nyt vuoteen tippaakaan.
Stressi muuttuu ahdistukseksi.
Tunnen kaiken paljon syvemmin kun muut.
Univaikeuksia on vähän väliä.
Yliajattelen liikaa.
Ajattelen melkeen kaiken negatiivisesti, miten mun elämään vois tulla jotain hyvää ku tässä on kamppailtu edelliset 33vuotta?
En helposti itke kenenkään nähden.
Esitän helvetin vahvaa vaikka oon edelleen rikki sisältä.
Mun itsetunnossa on säröjä kaikesta siitä kiusaamisesta ja pettämisestä.
Fyysisesti mun selkä on paskana loppuelämän,mulla on jännittäjä niska jota ei voi parantaa ja seki johtuu mun menneisyyden henkisistä haavoista. Mun lääkkeet on vieny mun seksuaaliset halut melkeen kokonaan.
Jos mulla on stressiä aamusin sängystä noustessa taistelen oksentamista vastaan ensimmäisen vartin.
Mä oon miesten kohalla pettyny niin usein että alan opettelemaan siihen että ei mulle ole olemassa sitä toista puoliskoa. Isä yrittää vieläkin ettiä sitä omaa puoliskoa vaikka ikää on 63vuotta ja mä uskon että sama se on mullaki edes saman ikäsenä.Jos ei toivorakkautta ei voi enää pettyä.
Mielialalääkkeitä joudun varmaan käyttämään koko loppu elämäni että pystyn jotenkin elämään normaalia elämää. Töihin en voi mennä enää kenenkään tuntemattoman alaiseksi koska huonoina päivinä mut ajateltais laiskaks.
”Normaalissa” työpaikassa kestän kuukauden ja palan loppuun univaikeuksien takia.
Mua tänä päivänäki pidetään huonona ihmisenä koska en käy töissä,asun isän kanssa paritalossa,mulla ei oo lapsia ja mun pisin parisuhde kesti 5vuotta. Mutta voin sanoa että harva joka ois mun elämän eläny olis enää edes elossa.
Kyllä mä mietin välillä edelleen mikä tarkotus mulla on tälle maailmalle?
Miks kaverit joilla on kaikkee kuolee ja mä jolla ei ole juuri mitään ja ei mitään menetettävää pysyy vaan täälä elävien kirjoissa?
Mä elän päivä kerrallaan tätä mun elämää. En haaveile enää mistään koska ei ne haaveet mulla koskaan toteudu. Oli helpomppaa kamppailla kun toinen yritti kamppailla rinnalla mutta nyt opettelen vaan taistelemaan yksin. Ei mua kumminkaan kukaan jaksais kauaan koska oon niin rikki loppuelämäni.
Mä yritän kaikesta huolimatta opetella ajattelemaan positiivisesti ja nauttia niistä pienistä ilon aiheista mitä elämä mulle tuo ja mitä nautin tehä. Vaikeeta se on mutta niinku sanoin, päivä kerrallaan.
