Toissavuonna elämäni oli paljon parempaan päin. Oli kämppä,kuntoutustyöpaikka,todellisia kavereita ja sosiaalista elämää. Löysin vuoden lopussa miehen joka asuu keskellä ei mitään.(lähimpään kauppaan n.20km) normaalin parisuhteen halusinkin joten muutin hän luokseen. Ajattelin saavani pitää työpaikan mutta vaihtuva paikkakunta saikin mukaan tosin käänteen. Mies käy reissuhommis joten olen yksin viikolla. Kavereita ei oo käyny ku vaan pari, mikä siinä on niin helvetin vaikeeta tulla käymään? Mua kyllä pyydetään käymään mutta ei, kukaan ei tule tänne.
Olen työtön joten elämässäni ei juuri ole mitään sisältöä viikolla. Makaan sohvalla ja katon viikosta toiseen sarjoja. Välillä ahdistun niin perkeleesti siitä että mut aina unohdetaan, niinkuin jo pienenä. Viikolla odotan että viikonloppu tulisi jo että näkisin edes yhden itelleni rakkaan ihmisen viikos.
Miten musta tuntuu et mun elämän valinnat vie mua aina suoraan helvettiin? Mua ahdistaa joka päivä ku oon ainut ihminen tässä talossa.
Aina oon ollu yöeläjä ja mies taas ihan toista maata joten melkeen jokainen viikonloppukin on iltaisin sitä yksin valvomista.
Mies yrittää ymmärtää mun sairautta ja vihaa yksinoloon, mutta vaikea sen on ymmärtää koska ei ole itse koskaan kokenut tätä.
Mä en tiiä huutaako mun keho talvesta vai mielentilasta, koska mua kutittaa kokoajan jokapaikasta aivan kun ihon alla joku heiluttelin höyhentä. Välillä tekis mieli repiä koko iho auki. Tukkaa lähtee normaalia enemmän päästä. Joka kerta ku huomaan sen mietin että oonko kohta kalju. Mulla on kokoajan niska ja pääkipua, nukuttaa melkeen kokoajan. Ehkä se että nukun paljon johtuu vaan siitä että mulla on täällä "vankilas" niin helvetin tylsää. Mä en vaan jaksa lähteä kauppaa kauemmaks.
Mutta itteäni saan syyttää ja olisin lähteny johki kauan sitten jos toi mun mies ei olis mulle rakkain ja mun turva pahaa maailmaa vastaan.
Mua nukuttaa mutta en tahdo mennä taas yksin nukkumaan isoon kylmään sänkyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti